Koripallo, kuinka sua kaipasin!

Koripallo on pitkäikäisin, intensiivisin ja siten myös erityisin urheiluharrastukseni koskaan. Lopetin koriksen 17 vuotta sitten, 17-vuotiaana, kahdeksan vuoden pelaamisen jälkeen. Useamman viime vuoden ajan olen salaa haaveillut paluusta koripallokentille, mutta aina joku on tullut esteeksi. En ole löytänyt sopivaa joukkuetta, tai muut harrastukset ovat vieneet liikaa aikaa.

Kun satuin huomaamaan ilmoituksen ilmaisesta aikuisten koriskurssista sunnuntai-iltaisin, ei tarvinnut juuri miettiä. Tarkistin ainoastaan, kannattaako kurssille osallistua jos on joskus aikaisemmin pelannut, ja ehkä vielä vähän jotain lajista muistaa ja osaa. Valmentaja lupasi, että aiemmin pelanneet huomioidaan treeneissä, joten eikun mukaan.

En pysty sanoin kuvailemaan, miten fiiliksissä olin ensimmäisissä harjoituksissa. Kun aloitimme treenit pallonkäsittely- ja heittoharjoituksilla, tuntui kuin 17 vuotta olisi pyyhkiytynyt kertaheitolla pois. Treenaaminen oli yhtä hauskaa, haastavaa ja hikistä kuin ennenkin!

Mietin ensimmäisten treenien jälkeen, mistä johtuu, että tykkään koriksesta niin paljon? Muun muassa näistä syistä:

• on kiva olla pitkästä aikaa valmennettavana ja käskettävänä
• porukassa on hyvä fiilis ja kunnollinen meininki
• pelissä pääsee hikoilemaan ja rasittamaan itseään kunnolla
• koris on liikunnallisesti todella monipuolista: juoksua, kiertoja, suunnanvaihtoja, hyppyjä, heittoja, sivuttaisliikettä, ylös-alas-liikettä, silmä-käsi-koordinaatiota
• peli on fyysistä ja kontakteja syntyy
• peli on erittäin taktista ja vaatii hyvää tilannetajua
• pelissä on vauhtia, mikä puolestaan edellyttää nopeita reaktioita
• toisaalta vaaditaan myös äärimmäistä keskittymistä ja hyvää suoritustekniikkaa

Nämä asiat tekevät pelistä äärimmäisen kiehtovan. Kuitenkaan nuo asiat eivät pelkästään selitä innostustani. Tajusin nimittäin, että useimmat parhaimmista liikuntakokemuksistani liittyvät koripalloon. Itsensä ylittäminen henkisesti ja fyysisesti, uusien asioiden oppiminen, joukkuehengen kokeminen. Niin paljon positiivisia muistoja.

Lähdin kurssille hyvällä itseluottamuksella, tunteella että tämä juttu on jotain mitä osaan ja tiedän. Heittotarkkuus ei tietenkään ole enää sama kuin aikoinaan, pallo karkailee ja pelinlukutaito on ruosteessa. Kuitenkin kesken eräänkin pelitilanteen huomasin, miten jostain selkärangasta tulee täysin yllättäen reaktioita, joita en muistanut olevan olemassakaan. Hämmentävää - ja aika siistiä :D

Mietin ensin, miten aloittelijoiden ja joskus pelanneiden yhteinen porukka toimisi. Käytännössä olen kuitenkin tykännyt siitä kovasti. Ei tarvitse jännittää omaa osaamista niin paljon, koska mukana on aloittelijoita, ja toisaalta saadaan ihan toimivaa peliä aikaiseksi kokeneempien kanssa.

Ilmainen tutustumiskuukausi on takana, ja harrastus jatkuu maksullisena. Koska sunnuntai-ilta on erinomainen treeniaika, ja homma on ihan superkivaa, en kyllä näe mitään syytä lopettaa.

Lähden ostamaan koriskenkiä.

Nohevat Mursut seikkailevat jälleen

"Oho, kylläpä tähän pyöräilyosuuteen meneekin aikaa!" Katson kelloa, kun saavumme pyöräilyosuuden rastiralli-radan alkuun. Vuoden 2014 Snowflakes Seikkailun perussarjan lähdöstä on kulunut jo 40 minuuttia. Tähän mennessä olemme juosseet ympäri Kiljavan opiston pihamaata prologi-osuuden rasteja paikantaen ja testanneet etenemisvauhtiamme pehmeällä pururadalla polkien ja suomättäillä pyörän kanssa loikkien. Silti tuntuu, että varsinainen kisa on vasta alkamassa.

Tiimimme Nohevat Mursut on toista kertaa mukana kilpailussa. Seikkailukisakokemuksemme koostuu tasan edellisen vuoden samaisesta kisasta, eikä treenaamiseen ole kulutettu turhaa aikaa. Toki harrastamme pyöräilyä ja suunnistusta jonkin verran muutenkin, lenkkeily kyllä jää vähemmälle. Tähän kisaan kuntomme ja taitomme silti riittävät, ja hauskaahan tänne ensisijaisesti lähdetään pitämäänkin!

Etukäteen vaativaksi luonnehdittu rastiralli-osuus koostuu metsään ripotelluista rasteista, joita haetaan poluilla pyöräillen. Pelottelusta huolimatta suunnistuksemme sujuu mallikkaasti ilman isompia mutkia, vaikka välillä reittiä tarkistellaan turhankin tiuhaan. Kapearenkaiset fitness-pyörämme (tai miksi niitä halutaan kutsua) eivät tosin ole omimmillaan juurakkoisilla poluilla.

Rastit löytyvät helposti ja lähdemme siirtymätaipaleelle kohti kisakeskusta. Matkan varrelle on ripoteltu karttaan merkitsemättömiä rasteja, jotka pitäisi bongata ohi ajaessaan. Hyvin niitä löydämmekin - paitsi yhtä. Laiskoina emme jaksa lähteä ajamaan takaisin päin, vaikka arvelemme tietävämme, missä puuttuva rasti ehkä saattaa olla. Kokeneempina kisaajina olisimme varmaan yrittäneet hakea rastin, päätöksemme nimittäin kostautuu myöhemmin.

Tulemme vihdoin vaihtoalueelle, kun kisan lähdöstä on kulunut aikaa jo kaksi ja puoli tuntia. Pikaisen banaani-urheilujuomatankkauksen jälkeen pyrähdämme parisprintti-tehtävään. Rakennamme laudoista ja naruista "sukset", joilla pitää parina hiihtäen kiertää merkitty rata. Emme meinaa saada oikeasta rytmistä kiinni, mutta pääsemme lopulta maaliviivalle.

Suunnistusosuuden rata tuntuu myös suhteellisen helpolta, selvästi kehitystä havaittavissa viimevuotiseen. Kolmosrastilla on kyllä hieman tuuriakin matkassa, että satumme tulemaan sille oikeasta suunnasta. Olen piirtänyt alustavan reittisuunnitelman karttaan, ja noudatamme sitä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Jälkeenpäin arvioituna matkaa kertyy koko suunnistusosuudelle viitisen kilometriä. Juoksukuntoa voisi parantaa, mutta on hauska pomppia poluilla. Hiki virtaa, vietetään kesän viimeisiä lämpimiä päiviä. Mukavampaa tämä silti on kuin vesisade ja mutavelli.

Suunnistuksen jälkeen lähdöstä on kulunut aikaa kolme ja puoli tuntia, kun ihanneaika koko radan suorittamiseen on kolmisen tuntia. No, ei tässä kärkisijoja tavoitella muutenkaan. Juomatauko, reppu selkään ja kohti melontarantaa! Viime vuoden surkean melontaosuuden jälkeen päätimme, että tämän vuoden kisaa varten käydään treenaamassa. No käytiinhän me - edellisenä päivänä. Yllättäen siitä tuntuu kuitenkin olevan hyötyä, ja kanoottimme kulkee suoraan siihen suuntaan mihin kuuluukin. Tai sitten meillä vaan käy edellisvuotista parempi tuuri kalustoa valitessa.

Melontarasti on helppo, ja selviämme ilman tappeluita (pieni, mutta olennainen yksityiskohta ;)). Paluumatkalla on lyhyt pujottelurata, missä kanoottimme ei meinaa ollenkaan haluta kääntyä sinne minne pitäisi. Vielä toisen rastin tunnus kilpailukorttiin, rantautuminen ja juoksu maaliin! Mitä ihmettä, onko tässä vielä joku lopputehtävä? Ai perussarjalaisillekin? No tietenkin. Eikun uusi kierros rantaan.

Rannassa meitä odottaa kolme vedessä kelluvaa styrox-kuutiota. Niiden päällä tasapainoillen täytyy päästä radan läpi, hypätä veteen ja uida laiturille. Konttaan kuutioiden päällä ja kiittelen mielessäni kiipeilyharrastustani. Pulahdus virkistää! Viimeinen rastitunnus talteen ja nyt sinne maaliin sen minkä kintuista (tai keuhkoista) vielä irtoaa.

Ylitämme maaliviivan ajassa 4:21:36. Pelkän ajan perusteella sijoituksemme olisi 21., mutta yksi puuttuva rasti tiputtaa meidät sijalle 32. Vähän jää kyllä kaivelemaan - pakko yrittää ensi vuonna uudelleen!

Kallioita ja aaltoja

Kallio sormien alla.
Lämmin, sileä, viileä, karkea.
Sormet ovat yllättävän pitävät.
Luotan niiden puristukseen,
kiipeilykengän kitkaan viettävällä kivellä,
tasapainoon,
lihasten hienovaraiseen, juuri oikeanaikaiseen
jännitykseen ja liikkeeseen.
Joka kerta hämmästellen.

Keskityn.
Kiteiseen kiveen,
jalansijaan,
sormien asetteluun seuraavalle otteelle.

Läsnäolon vapauttava välttämättömyys.

---

Keinun auringossa.
Tulee aalto,
toinen,
monta.
Tuulee juuri sen verran
mitä kuuluukin.
Pilvijonoja.
Ehkä lokki jossain.
Pieni kalastajien vene.

Rannan hiekassa on kuivuneita kaisloja
ja käpyjä
jotka pistelevät jalkapohjiin.

Kajakki on vedetty metsänrajaan,
meillä on siinä oma reviiri.
Teltasta näkee kun sorsat uivat rantavedessä.

Aamulla tiskaan puurolautasta aurinkoisella rannalla
ja mietin,
miksi en tee sitä useammin.

Epäonnistunut reissu Pöyrisjärvelle

Tämän vuoden vaellusreissu oli tarkoitus tehdä Pöyrisjärven erämaa-alueelle. Hommasta tuli ihan pannukakku...

Pöyrisjärvi valikoitui kohteeksi oikeastaan alunperin siksi, kun törmäsin jossain kuviin alueen hiekkadyyneistä. Ne olisi nähtävä! Ajankohdaksi osui heinäkuun alkupuoli, koska olimme joka tapauksessa menossa pohjoiseen muissa merkeissä silloin. Tämä osoittautui virhearvioksi.
 
Pöyrisjärven erämaa-alueelle pääsee Enontekiön Hetasta. Otimme Hetasta taksi Näkkälän kylään, josta lähdimme tarpomaan mönkijäuraa pohjoiseen. Tarkoituksemme oli viipyä kairassa kuusi päivää, kiertää Pöyrisjärvi ja palata vanhaa postipolkua pitkin Hettaan.

Normaalin viidentoista kilometrin sijaan jaksoimme kävellä tuskin yhdeksää kilometriä. Lämpöä oli +26 ja seuranamme miljoona mäkärää ja hyttystä. Uuvuimme kertakaikkiaan. Itse sain lämpöuupumuksen oireita heti ensimmäisenä iltana, ja mies puolestaan kärsi mäkärien puremista niin että naama turposi punaiseksi. Antihistamiinista ja kortisonivoiteesta ei ollut mainittavaa apua.


Saimme hädin tuskin syötyä ja teltan pystytettyä koivikkoon pienen lammen rannalle. Makasin vesipullon kanssa teltassa ja yritin juoda, mies keitteli vettä pikku nuotion ääressä. Siinä se ilta vierähtikin. Kävin ulkona sen verran että purin makuupussin rinkasta. Mitään ruokaa ei huvittanut ötököiden seurassa laittaa, eikä jaksanutkaan. Syötiin vähän leipää ja mentiin nukkumaan.

Aamulla heräsimme aikaisin, lämpömittari oli jo kahdenkymmenen paremmalla puolella. Emme nähneet muuta järkevää vaihtoehtoa kuin kääntyä takaisin ensimmäisen yön jälkeen. Harmitti vietävästi. Ei kuitenkaan huvittanut lähteä testaamaan, olisivatko oireet menneet pahemmiksi seuraavina päivinä, jolloin paluumatka sivistykseen olisi ollut vielä pidempi. Ehkä pitää tietää omat rajansa. Ja toisaalta, tunturiin mennään siksi, että siellä olisi kivaa ja rentouttavaa - ainakin enimmäkseen. Suuhun tunkeva mäkäräpilvi ei ole erityisen rentouttava. Telttaan ei voi paeta, koska siellä saa lämpöhalvauksen. Ole siinä sitten.

Vähän nolotti soitella taksikuskille, että toit meidät tänne eilen, tuletko hakemaan pois. Tosin paikallisetkin olivat sitä mieltä että ötökkää on vähän liikaa. Edes hotellin pihalla ei pystynyt olemaan, kun mäkärät pyörivät pilvenä ympärillä.

Jälkeenpäin voi todeta, etten aio enää mennä heinäkuussa vaeltamaan. Tämä on kuulemma paha mäkärävuosi, aiemmin niistä ei ole ollut harmia vaikka olemme joskus samoihin aikoihin tunturissa olleet. Hyttysten kanssa vielä jotenkuten tulee toimeen. No, oppia ikä kaikki ;) Seuraavan kerran mennään suosiolla syksymmällä.

Vaellustäpinöitä osa III: Reitin valinta

Täpinöiden sijaan voisin kirjoitella ennemminkin märinöitä, meni nimittäin tämän kesän reissu ihan pieleen. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Kun vihdoin taas pääsee vaeltamaan, niin minne mennä? On niin monta hienoa kohdetta, kaunista maisemaa ja mukavaa reittiä. Asiaa pohtiessani huomasin, että on oikeastaan aika monta juttua, jotka huomioin reitin ja kohteen valinnassa. Ne tulevat vain aika huomaamatta. Seuraavassa joitakin valintakriteereitä satunnaisessa järjestyksessä.

Onko alue ennestään tuttu vai uusi? Me valitsemme usein alueen, johon emme ole tutustuneet aiemmin. Suomessa on niin paljon hienoja paikkoja, ja pitkille retkille ehtii niin harvoin, että joka kerta täytyy tutustua johonkin uuteen kolkkaan.

Millaisia maisemia on luvassa? Lappiin tai yleensäkin vaeltamaan mennään maisemien perässä, se on selvä. Täytyy vain päättää, mitä tällä kertaa haluaa nähdä. Tunturijärviä, karuja kanervikkorinteitä, eksoottisia hiekkadyynejä vai leppoisia mäntymetsiä? Alueen luonto on usein ratkaisevassa osassa, kun valitsen sopivaa kohdetta (täytyy myöntää, että minä niitä tosiaan valitsen useammin kuin mies, hän sitten seuraa kiltisti mukana - tosin kirmaa polulla aina edelläni).

Miten vaellusreitille pääsee? Me kuljemme pääosin julkisilla, joten ainakin suht lähelle täytyy päästä junalla tai bussilla. Loppumatkan voi ajaa taksilla tarvittaessa.

Kuinka pitkä reissu on suunnitteilla? Yleensä meidän vaellukset ovat kestäneet kuutisen päivää, joten kohteessa pitää olla käveltävää siksi ajaksi. Lapissa tämä ei ole ongelma, kairaa kyllä riittää.

Onko reitti merkitty? Aiemmin olemme vaeltaneet pääosin merkityillä reiteillä, tänä vuonna oli tarkoitus mennä maastoon jossa ei ole juurikaan valmiita reittejä, ja tämä vaatii tietenkin parempaa suunnistustaitoa.

Löytyykö alueelta autiotupia tai laavuja? Olemme usein tukeutuneet tupaverkostoon, koska tuvassa on kätevä muun muassa kuivailla vaatteita tarvittaessa. Joskus olemme nukkuneetkin tuvissa, joskus teltassa pihalla. Yleensä ei kannata luottaa siihen, että tupiin mahtuu nukkumaan, ja toisaalta teltan voi pystyttää mihin vaan, jos jostain syystä ei jaksa tuvalle asti. Teltassa ei myöskään ole hyttysiä, joita tupaan voi eksyä vaikkapa savupiipusta (koettu on!).

Millainen maasto alueella on? Onko korkeita nousuja tai laskuja, vaativia jokien ylityksiä, suota tai pahaa pusikkoa? Reittiä kannattaa suunnitella etukäteen, mieluummin liian helpoksi kuin vaativaksi. Juomaveden saanti kannattaa tarkistaa, ja varsinkin avotunturissa voi käytännössä varautua millaiseen säähän tahansa, keskikesälläkin.

Kuinka pitkiä päivämatkoja jaksetaan kävellä? Yöpymis- ja taukopaikkoja voi kartoittaa hieman etukäteen. Jos reissu jostain syystä keskeytyy tai olosuhteet muuttuvat, on reittisuunnitelmassa kuitenkin oltava joustovaraa ja mahdollisuus päästä metsästä pois aiottua nopeammin.

Paljonko muita ihmisiä reitillä on? Ruska-aikaan tietyillä reiteillä voi olla ruuhkaakin, kun toiset polut ovat lähes kulkemattomia ympäri vuoden. On itsestä kiinni, kuinka paljon muita retkeilijöitä sietää. Me olemme toistaiseksi pyrkineet välttämään pahimpia ryysiksiä, tämän vuoksi muun muassa Karhunkierros on vielä kävelemättä. Täytyy sinnekin varmaan joskus mennä.

No, siinäpä varmaan tärkeimmät, näitä noudattaen yritetään sitten löytää joku sopiva paikka. Yleensä olemme tehneet mieluummin liian varovaisia kuin rohkeita reittivalintoja. Tänä vuonna oli tarkoitus tehdä maaston puolesta haastavampi reissu, kun kohteeksi otettiin Pöyrisjärven erämaa-alue, missä ei juuri ole merkittyjä reittejä. Myös jokien ylityksiä olisi ollut tiedossa. Niin pitkälle ei kuitenkaan päästy. Seuraavasta postauksesta voi lukea, miksi.

Vaellustäpinöitä osa II: Varusteet

Sainpas kädet puhtaaksi. Ne olivat nimittäin aika tahmaiset äsken. Kävimme miehen kanssa ulkona tekemässä teltallemme suojakäsittelyn sadetta ja aurinkoa vastaan, ja suojasuihke tarttui ylimääräisiä pyyhkiessä kivasti kämmeniin.

Reissun varusteet alkavat olla kuosissa. Sitä tavaraa muuten on. Mutta eipä ilmankaan kairassa pärjää, joten tässä yhteenveto tämän - tai oikeastaan minkä tahansa - reissun varusteista. Näistä mies kantaa keittimen, teltan ja puukon, muut aion sulloa omaan rinkkaani ruokien kanssa. Jos mahtuvat...

Rinkka
Fjällräven Abisko, 55 litraa - oikein mukava ja näppärä anatominen rinkka pääsee nyt ensi kertaa tunturiin.

Teltta
Halti Alfa 2 XPD - pian kymmenen vuotta vanha majoitteemme on palvellut yllättävän hyvin, tämä on sille viides pitkä vaellus. Kaarien paikalleen saaminen on hieman hankalaa, mutta muuta valittamista ei juuri ole ollut. Kevyt kantaa, oleskelutilaa sen mukaisesti suht vähän, mutta absidissa eli eteisessä on kuitenkin kivasti tilaa varusteille.

Keitin
Vanha Trangia, johon on hankittu aikoinaan myös kahvipannu, teräksinen kattila ja uusimpana non-stick-paistinpannu. Käytämme sen kanssa kaasupoltinta, siistiä ja mukavaa. Lisäksi on mukana yksi lautanen (toinen meistä syö suoraan kattilasta), kupit molemmille, retkiruokailuvälinesetti (lusikka, haarukka, veitsi) ja ylimääräinen lusikka. Tänä vuonna ohukaisten takia myös lasta ja vispilä. Ja tietysti tiskausvälineet. Ja juomapullo!

Nukkuminen
Makuualustana Therm-a-restin Trail Lite (nimi korjattu!), jonka ostin viime vuonna. Supermukava, helppo ja lämpöarvoltaan riittävä myös nollakeleille. Makuupussina Joutsenen kolmen vuodenajan untuvapussi, viimeisiä malleja joita vielä valmistettiin. Tarkenee nollakeleille kohtuullisesti, painaa vain kilon. Uutuutena mukaan lähtee myös silkkimakuupussi, jota aion käyttää tarvittaessa makuupussin sisällä lisälämmikkeenä. Hätätapauksessa laitamme makuualustoiden alle vielä avaruuslakanan eristeeksi.

Vaatetus
* vaellushousut - Haglöfsin pöksyt ovat toimineet jo lähemmäs kymmenen vuotta. Tylsän harmaat mutta kätevät, ja sopivat mihin tahansa pusikkoon
* takki - Marmotin ohut kuoritakki, joka pitää tuulta ja pientä sadetta (käytössä kunnes raskin investoida kunnon kuoriasuun)
* vaelluskengät - viime syksynä löytämäni La Sportivat pääsevät eka kertaa kairaan :)
* kunnollisia vaellussukkia, ettei tule rakkoja (Falken sukat käytössä jo ties kuinka monennetta vuotta)
* 2-3 urheilupaitaa, yksi pitkähihainen
* lierihattu - kulahtanut mutta käytännöllinen ja rakas jo viidettätoista vuotta, käytössä lähinnä vaelluksilla koska muualla ei kehtaa :D
* urheilukerrasto tmv. lämmin väliasu
* fleece tai villapaita
* varahousut
* alusvaatteita
* leirikengät (kahlaukseen sopivat)
* säärystimet - tällä kertaa kahdetkin. Toiset lämmikkeeksi, toiset suojaamaan housunlahkeita sateessa
* huivi, pipo, käsineet - tunturisäät voivat vaihdella hetkessä
* sadeviitta, koska en vielä omista kuoriasua
* hyttyshattu!

Muuta rompetta
Puukko, tulitikut, kartat+karttalaukku, kompassi, hammasharja+tahna, pieni pyyhe, ensiapuvälineet, wc-paperia, pieni taskulamppu, sytytyspaloja, vaellussauvat, ilmastointiteippiä, hakaneuloja, karhunlankaa+neula, pätkä lujaa narua/köyttä, kamera, kynä+paperia, hyttysmyrkkyä... Listaahan voi jatkaa ties kuinka pitkälle, jos rinkassa tila riittää!

Vaellustäpinöitä osa I: Ruoka

Ruoka on aika mukava asia elämässä. Erityisen mukava asia ruoka on tunturissa. Tunturissa ajatukset tulevat ja menevät omaa tahtiaan. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, milloin on seuraava ruokatauko ja missä nukutaan ensi yö. Mahtavaa!

Ensi viikolla lähdemme taas pidemmälle vaellukselle neljän vuoden tauon jälkeen. Pidempi tarkoittaa meidän tapauksessamme kuutta päivää kairassa. Kuuteen päivään mahtuu myös monta ateriaa, ja tänä vuonna ne ovat entistäkin parempia.

Sain viime jouluna lahjaksi Raija Hentmanin kirjan Herkutellen luonnossa - Kuivatuotteista kunnon eväät. Siitä inspiroituneena olen innostunut kovasti kuivailemaan erilaisia aineksia. Olen ennenkin kuivannut mm. jauhelihaa ja sieniä, mutta tänä vuonna repertuaari on laajentunut. Olen kuivannut erityisen paljon erilaisia pakastekasviksia: kasvissuikaleita, parsakaalia, papusekoitusta, herne-maissi-paprikaa. Vielä on vuorossa perunasuikaleet ja porkkana. Jauhelihan ja kanan kuivasin uunissa, lisäksi kasvikuivurissa olen kuivannut nakkiviipaleita, katkarapuja ja fetakuutioita.

Mitä gurmeeta onkaan tiedossa! Nakki-kvinoapataa, kana-curryrisottoa, linssi-perunakeittoa. Kaikkea emme valmista alusta asti, osassa aterioista pohjana toimii vanhaan tapaan pussipastat ja -muusi. Mutta olen erityisen innostunut siitä, että pääsen tuunaamaan niitäkin maukkaammiksi ja terveellisemmiksi kasviksilla. Kirjasta saa runsaasti ideoita myös maustamiseen ja ainesten mittasuhteisiin, vaikka reseptejä ei sellaisenaan käyttäisikään.

Aamupalaksi kuivahedelmillä höystettyä puuroa, varrasleipää, tartex-tahnaa ja meetvurstia. Ja cappuccinoa, joka on kätevintä silloin kun ei halua juoda kahviaan mustana. Illalla sama leipäkuvio, mutta puuron tilalla syödään kuppikeittoa. Yömyssyksi konjakki- tai rommitilkalla höystetty kaakao. Slurps, kauniita unia.

Tänä vuonna ruokalistalla ovat myös ohukaiset. Aiemmin en ole niistä jaksanut innostua, mutta kaikki "oikeat retkeilijät" ovat sitä mieltä, että vaelluksella täytyy syödä lettuja. Sitä varten hankimme vanhaan alumiiniseen trangiaamme myös uuden non-stick-paistinpannun. Oolalaa!